Aina kun Kanadan työpaikkani Hungry For Life International lähettää tiimejä ulkomaille, käydään matkan viimeisenä päivänä läpi re-entry culture shock-konseptia. Kun kävimme tätä läpi Etiopiassa, olin aivan haltioissani: voi kun olisin TIENNYT tämän ollessani 19 vuotias ja palatessani Suomeen! Jaetulla paperilla oli tämä ja muutama muu artikkeli, sekä erinomaisesti kuvaillut tuntemukset siitä, mitä voit käydä läpi. Haluaisin julkaista ne kaikki tässä, mutta HFL ei pitäisi siitä, joten en sitä tee :)
Nyt ollessani Suomessa miltei pari viikkoa, käyn sekalaisia tunteita edelleen läpi. Päälimmäisenä on väsymys. Olen niin väsynyt! Kyseessä ei ole jet lag, vaan kaiken vaihtuminen: maan, kielen, kulttuurin yms. Huomaan jälleen sen, miten suomalaisten on pakko pitää itsensä kiireisenä kokoajan ja jatkuvasti on tapahduttava jotakin. Palasin heti takaisin Stadiumiin töihin, ja teen siellä paria kolmea vuoroa viikossa. Sen lisäksi minulla on vielä yksi nettikurssi, mikä pitää viimeistellä, sekä yksi tentti mihin aloittaa lukeminen. Tämä kaikki ei kuitenkaan vie käsittömän paljon aikaa, mistä olen iloinen, sillä juuri nyt tuntuu parhaimmalta juoda kotona kahvia, olla nimenomaan mun omassa kodissa, nauttia poikaystävän, perheen ja ystävien seurasta ja nukkua paljon.
Toinen tunne mitä käyn läpi, on tietynlainen tyhjyys. On ollut aivan mahtavaa nähdä taas läheisiäni, mutta silti tuntuu tyhjältä. Aivan kun olisin antanut itsestäni niin paljon Kanadassa, että nyt on tyhjempi olo? Välillä mietin, oliko Kanadan-aikani unta vain, tapahtuiko se oikeasti? Ihmiset kauhistelevat usein pitkiä lentomatkoja Vancouverin ja Helsingin välillä, mutta mielestäni pitkät lentomatkat on hyvä olla, sillä jo sen lennon aikana ehtii käydä läpi tätä transformation- aikaa kahden maan välillä. Mieleni tarvitsee sen ajan käydä läpi tätä prosessia niiden 30 tunnin aikana, mitä matkustan.
Ollessani 19-vuotias ja palatessani Suomeen, lähdin usein ajamaan autolla johonkin syrjäiseen paikkaan, istuin autossani ja huusin. Olin niin turhautunut kaikkeen, että en tiennyt mitä muuta tehdä kuin huutaa. Koin olevani tietyllä tapaa friikki, koska en osanut iloita kotiinpaluusta kuten minun olisi pitänyt.
Vieläkin välillä minua turhauttaa. Se ero, mitä näiden vuosien aikana on minussa tapahtunut on kuitenkin se, että tiedän sen että kaikki on mahdollista. Jos päätän muuttaa ulkomaille, voin sen tehdä. Jos haluan mennä takaisin jonnekkin missä olen vieraillut, voin mennä. Se on itsestäni vain kiinni.
Tekstin kuvat vuosilta 2010-2011 ollessani Kanadassa ensimäisen kerran
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti