Rohkeus

On aika viimeiselle blogitekstilleni! Blogin kirjoittaminen oli minulle melko uusi asia, päiväkirjaa kirjoitan aina matkoiltani, mutta tälläisen julkisen kirjoittaminen on tuntunut jännältä. Olen saanut pohtia sitä, mikä on "soveliasta" julkaista näin julkisesti ja myöskin saanut pohjan kertoa tekemisistäni ja menemisistäni ystäville ja perheelle Suomessa. Nyt 40 postausta myöhemmin, olo on terapeuttisempi, ehdottomasti!

Äänensä esiin tuominen maailmassa, missä on miljardeja ihmisiä, on vaikeaa. Koen, ettei minulla hirveästi mitään sanottavaa edes ole, mutta foorumeita tähän kuitenkin löytyy, tämän blogin ollessa hyvä sellainen! Minulla ei löydy monesta asiasta paljoa kokemusta, mutta on eräs asia, mitä olen tehnyt paljon ja se on matkustaminen.

Olen asunut elämäni aikana 4 eri maassa ja nähnyt 4 erilaista kulttuuria. Neljästi olen sopeutunut, tuonut omaa kulttuuriani esille ja ottanut vaikutteita uudesta maasta. Muuttuuko se helpommaksi? Ei. Kuulen usein, miten ihmiset päivittelevät matkustamistani ja sanovat että "no sulla nyt on mahdollisuus, mulla ei". Miten mulla on erillainen mahdollisuus kuin kenellä tahansa muulla? Ei mielestäni mitenkään. Rohkeutta lähteminen vaatii aina, rohkeutta lähteä mukavuusalueelta pois.

Kaikki ketkä minut tuntevat, tietävät sen, miten paljon pidän siitä että tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Tykkään olla kotona todella paljon, ja olenkin melkoinen kotihiiri. On kuitenkin jotain, mitä rakastan, ja se on matkustaminen. Rakastan tunnetta olla jossain aivan erilaisessa paikassa, hengittää maan ilmaa, syödä maan ruokaa ja yksinkertaisesti -ja kliseisesti- kokea olevani elossa. 

Niinpä nyt "viimeisenä sanomana" minulla onkin se, että haluan rohkaista kaikkia lukijoitani poistumaan omalta mukavuusalueeltaan. Se on sen arvoista kun kokeilee jotakin uutta ja onnistuu siinä. Itseltäni löytyy yli 20 leimaa passistani, mutta en ole vielä lähelläkään valmis "asettumaan aloilleni". Viisauksista paras on sydämen viisaus ja koen että matkustaminen tuo sitä paljon! Olen niin ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä Kanadaan harjoitteluvaihtoon, ja elämäni repussa on nyt paljon uusia eväitä.

Kiitos lukijoilleni, kiitos että olitte matkassa mukana! Kuviksi laitoin edellisen postauksen tavoin kuvia matkoiltani.

Takaisin tulemisen kulttuurishokki

Kun puhutaan kulttuurishokeista, tulee aina ensin mieleen uuden kulttuurin kohtaaminen ja siitä kehkeytyvä jännitys. Lähtiessäni ensimmäisen kerran Kanadaan 18 vuotiaana, huomasin tuolloin miten joskus hankalampaa kuin lähteminen on takaisin tuleminen.

Aina kun Kanadan työpaikkani Hungry For Life International lähettää tiimejä ulkomaille, käydään matkan viimeisenä päivänä läpi re-entry culture shock-konseptia. Kun kävimme tätä läpi Etiopiassa, olin aivan haltioissani: voi kun olisin TIENNYT tämän ollessani 19 vuotias ja palatessani Suomeen! Jaetulla paperilla oli tämä ja muutama muu artikkeli, sekä erinomaisesti kuvaillut tuntemukset siitä, mitä voit käydä läpi. Haluaisin julkaista ne kaikki tässä, mutta HFL ei pitäisi siitä, joten en sitä tee :)

Nyt ollessani Suomessa miltei pari viikkoa, käyn sekalaisia tunteita edelleen läpi. Päälimmäisenä on väsymys. Olen niin väsynyt! Kyseessä ei ole jet lag, vaan kaiken vaihtuminen: maan, kielen, kulttuurin yms. Huomaan jälleen sen, miten suomalaisten on pakko pitää itsensä kiireisenä kokoajan ja jatkuvasti on tapahduttava jotakin. Palasin heti takaisin Stadiumiin töihin, ja teen siellä paria kolmea vuoroa viikossa. Sen lisäksi minulla on vielä yksi nettikurssi, mikä pitää viimeistellä, sekä yksi tentti mihin aloittaa lukeminen. Tämä kaikki ei kuitenkaan vie käsittömän paljon aikaa, mistä olen iloinen, sillä juuri nyt tuntuu parhaimmalta juoda kotona kahvia, olla nimenomaan mun omassa kodissa, nauttia poikaystävän, perheen ja ystävien seurasta ja nukkua paljon.

Toinen tunne mitä käyn läpi, on tietynlainen tyhjyys. On ollut aivan mahtavaa nähdä taas läheisiäni, mutta silti tuntuu tyhjältä. Aivan kun olisin antanut itsestäni niin paljon Kanadassa, että nyt on tyhjempi olo? Välillä mietin, oliko Kanadan-aikani unta vain, tapahtuiko se oikeasti? Ihmiset kauhistelevat usein pitkiä lentomatkoja Vancouverin ja Helsingin välillä, mutta mielestäni pitkät lentomatkat on hyvä olla, sillä jo sen lennon aikana ehtii käydä läpi tätä transformation- aikaa kahden maan välillä. Mieleni tarvitsee sen ajan käydä läpi tätä prosessia niiden 30 tunnin aikana, mitä matkustan.

Ollessani 19-vuotias ja palatessani Suomeen, lähdin usein ajamaan autolla johonkin syrjäiseen paikkaan, istuin autossani ja huusin. Olin niin turhautunut kaikkeen, että en tiennyt mitä muuta tehdä kuin huutaa. Koin olevani tietyllä tapaa friikki, koska en osanut iloita kotiinpaluusta kuten minun olisi pitänyt.

Vieläkin välillä minua turhauttaa. Se ero, mitä näiden vuosien aikana on minussa tapahtunut on kuitenkin se, että tiedän sen että kaikki on mahdollista. Jos päätän muuttaa ulkomaille, voin sen tehdä. Jos haluan mennä takaisin jonnekkin missä olen vieraillut, voin mennä. Se on itsestäni vain kiinni.


Tekstin kuvat vuosilta 2010-2011 ollessani Kanadassa ensimäisen kerran

Viimeinen viikonloppu

Tässä pienoista throwbackia viimeiseen viikonloppuun Kanadassa! Kirjoitin tämän päiväkirjaani, mistä kopion tänne blogiin:

Lauantai 29.11

Aivan hullua miettiä, että pian jo lähden takaisin Suomeen... En pidä muutoksista ja pian elämäni tulee jälleen muuttumaan. Tänään heräsin aamulla aikaisin, sillä en halunnut hukata viimeisiä hetkiäni täällä nukkuen. Sinänsä huono taktiikka, sillä univelkaa on aivan tajuton määrä! Söin aamupalan rauhassa (join kaksi lattea...) ja katsoin ulos vuoria. Miten kauniita paikkoja maailmasta löytyykään ja kuinka onnellinen olen, että olen päässyt niitä näkemään!
Ang oli kipeä, joten lupasin olla lasten kanssa että hän saa nukuttua. Puin lapsille haalarit ylle ja menimme ulos leikkimään. Tältä farmilta löytyy leikkitilaa aivan äärettömän paljon! Puolentoista tunnin päästä palasimme sisälle, vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan Abbotsfordiin, missä tapasin ystäväni Trishan ja Tanan. Oli haikeaa sanoa heille hyvästit...  Tapasin tytöt Havaijilla kolme vuotta sitten ja jollain tapaa tuntuu kuin se olisi eilinen, toisaalta taas tuntuu että olisin tuntenut heidät aina. Jos olen jotain oppinut tällä matkalaukkuelämälläni, niin sen, että tosiystävyydet säilyvät vaikka kilometrejä onkin välissä!
Kahvittelun jälkeen menimme läheiselle ostarille, mistä ostin uudet farkut. Rahaa voi säästää myöhemminkin, eikö niin?!
Illalla tilasimme pizzaa kotiin ja katsoin Angin kanssa elokuvan "the giver". Todella hyvä ja laittoi kyllä ajattelemaan!

Sunnuntai 30.11

Aamulla jälleen kahvin voimalla sain päiväni käyntiin. Suomessa nukun enemmän, eikö vain?? Menin kirkkoon, jonka jälkeen menin salille. Huoh, kunnon salia odotan kyllä Suomessa. Niin ruuhkainen tämä Chilliwackin sali on! Treenin jälkeen menin kotiin ja suihkuun, jonka jälkeen menimme (yllättäen) jälleen hot tubiin istumaan.
Illalliselle menin host-vanhempieni luokse, sillä tänään on Bostonin virallinen syntymäpäivä. Olin ostanut hänelle erään pelin lahjaksi, mistä tiesin että hän pitäisi paljon. Oli niin ihanaa nähdä hänen yllättynyt ja iloinen ilme kun hän avasi paketin :)
Illalla menin Angin kanssa elokuviin katsomaan Nälkäpelin. Tykkäsin todella paljon! Olen nyt ollut viimeiset kaksi viikonloppua ollut yhteensä 4 kertaa elokuvissa... Kokemus sekin!
Jollain tapaa en halua mennä nukkumaan. Liian pian tulee jo tiistai, kun on jälleen sanottava hyvästejä...

Kuvat Havaijilta Tanan ja Trishan kanssa

Takaisin Suomessa

Miten arkeen onkaan ollut niin vaikea palata? Tein Kanadassa toimistotöitä ja olin koneella joka päivä. Niinpä nyt kotiin palatessani on koneen avaaminen tuntunut todella ylivoimaiselta...
Tämä ei kuitenkaan ole viimeisin postaukseni, vaikka kotiin saavuinkin! Haluan vielä julkaista yhden päiväkirjamerkinnän viimeiseltä viikonlopultani sekä käydä omassa postauksessa läpi tunteita, mitä olen käynyt läpi kotiutuessani. Stay tuned ;)

Lentoni Vancouverista Helsinkiin sujui todella hyvin. En ollut edes tietoinen, että Lufthansalla on lakko päällä ja päivää ennen lentojani ja päivä niiden jälkeen ei mitkään Lufthansan lennot lähteneet. Kaikki lentoni oli kyseisellä lentoyhtiöllä joten olen ehdottoman kiitollinen, ettei minun lentopäivänäni ollut peruutuksia!

Matkustusaikaa oli yhteensä noin 30 tuntia ja kyllä tuollainen vetää tytön väsyneeksi. Onneksi poikaystäväni haki minut lentokentältä, olisin ollut aivan liian väsynyt mennäkseni bussilla Turkuun! Ja, olihan se aivan mahtavaa nähdä poikaystäväni niin pian kuin mahdollista :)

Nyt on pahin jet lag selätetty, mutta muuten on fiilikset melko... haikeat. Kerron niistä seuraavaksi lisää!

Viimeistä viedään!

Viimeinen kokonainen päivä Kanadassa on alkanut... EN pidä siitä. Lähdön hetket on aina vaikeimmat, sillä vihaan hyvästejä..

Nyt kuitenkin jatkan pakkaamista (MIKSI ostin näin paljon tavaraa?!) ja kahvin voimalla yritän saada kaikki hoidetuksi.